NAVIBARIN KATOAMINEN

tiistai 17. toukokuuta 2016

"KUMMITUSMETSÄSSÄ"




























Nauhuri pitäisi olla mukana, kun on lasten kanssa metsässä tai ihan missä vain. Juttua tulee taukoamatta ja toinen jatkaa siitä mihin edellinen jää. Miten lapset voivatkin olla niin samalla aaltopituudella myös mielikuvituksen saralla. Varmaan se selittyy sillä, että lapset ovat melekein kuin sisaruksia keskenään, vuosikausia yhdessä toimineet ja leikkineet. Kun olimme etsimässä Kevätkeijua Piilometsän lähitienoilta, aikuinen sai kuunnella taas kerran lasten katkeamatonta tarinointia; tällä kertaa jännityskuunnelmaa ”Kummitusmetsässä”. 
Onkohan se hyvinkin  yleistä, että lapset keksivät päiväkodissa itse itselleen liikunnallisen mielikuvitusradan ja aikuinen seuraa vierestä. Tarina alkoi Rekeläntörmän kodalla heti ojan ylittävälle sillalle saavuttuamme. Voimia piti koetella ylittämällä oja sammaleista lankkua pitkin varoen alla luikertelevia käärmeitä ja krokotiileja. 
APUVA! Olimme saapuneet kummitusmetsään. Metsä oli tosiaan hämärääkin hämärämpi ja kuusten oksat kaartuivat uhkaavasti kohti meitä kulkijoita. Toiveissa oli, että kulkisimme pikavauhtia metsikön läpi, mutta toisin kävi.
Vilaus ja lapset kiipesivät tähystämään tönkyrän päälle vihollisia ja toinen vilaus ja oltiinkin jo 10 000 vuoden takana Etelä-Amerikan kuumimassa metsässä väistelemässä sapelihammastiikereitä niiden saalistusretkellään.
”Varokaa!” kuului yhtäkkiä terävä huuto. Polulla oli kummitusten asentama ansa, johon olimme vähällä koko porukalla epähuomiossa astua. Sen seurauksena olisimme vajonneet mustaan aukkoon ja vierineet rinnettä alas Kiiminkijokeen.
”Miksi tuo puu tuijottaa meitä?” 
Matkan varrella tapasimme kummallisia puita. Tuijottava puu tuijotti ja tuijotti, niin että kaksi eskaria päätti vangita tuijottavan puun syleilyynsä. Kädet ylettyivät juuri ja juuri Tuijottavan puun ympärille.
Jättiläismustekala nousee Kiiminkijoen pintaan


Onneksi kummitusmetsän pätkä loppui ja sen jälkeen odotti jo pelastus. Valoisa aukio. Onnellinen loppu. Osa lapsista luuli meidän olevan eksyksissä ja mietti, missä sitä oikein ollaan. Konkarit tunnistivat paikan, tuossahan oli jo Maijan riihi ja oikealla oli Lepakkoluola. Riihen edustalla pojat alkoivat yhtäkkiä vielä tekemään lumihankeen talvikeijulle matkaterveisiä.
Lepakkoluolassa
"KOP-KOP, onko Lepakkoluolassa ketään paikalla?" Juuri samalla hetkellä naapurin Maija-Mummo kaarsi paikalle. Onkohan Maijalla jokin telepaattinen kyky, semmoinen kaikuluotain, jolla Maija tunnistaa meidän vierailumme. Vähän samaan tapaan kuin sillä lepakolla, joka on asustanut Maijan kellarissa. 
Tuossa on lepakon kolo, mutta onkohan tuo lepakko?
Maijan luvalla ja opastuksella lapset tutkivat kaikki kellarin kolot ja raot. "Leena-Lepakkoa ei ollut näkynyt koko talvena", Maija kertoi. Meillä Piilometsässä on jemmassa hyvä kuva Leenasta nukkumassa Maijan kellarin seinällä. Laitetaan se näkyville sitten lepakkotaulun yhteydessä. Muistakaapa pojat, että tutkitaan sitten oravan jälkeen lepakon elämää! 
Sen lisäksi, että Maijan kellarin sisällä voi tehdä salaperäisiä lepakkoesintöjä, kellarin päälle on erittäin hauska kiivetä ja vielä hauskempi on juosta sitten täysiillä vauhdilla alas. Sitähän lapset olisivat vain jatkaneet, jatkaneet ja jatkaneet. Yksinkertaisista asioista löytyy yllättäviä ilonaiheita…
Maija ehti ojentaa vielä meille vesikannussa olevia pistokkaita TUOKSUPELARGONIASTA, jota olimme pienten kanssa käyneet ihailemassa talvella. Kiitos Maija-Mummo!
PIENTEN RETKI NAAPURIIN

TUOKSUPELARGONIA:
Tuoksupelargonilla eli terveyskukalla on monia hyviä ominaisuuksia. Sen sitruunantuoksuisista lehdistä leviää hipaisun jälkeen raikas tuoksu.
”Ravista kukkaa, pastori tulee”, kehotettiin ennen.
Lehtien uskottiin parantavan tauteja hammassärystä ja reumatismista mustasukkaisuuteen asti. Lehtiä voi myös hieroa ihoon, ja itikat pysyvät loitolla.
Tuoksupelargonioiden lehtiä ja kukkia voi käyttää ruanlaitossa ja leivonnassa. Varmista kuitenkin ensin lajike ja soveltuvuus elintarvikkeeksi.